Sielä on Ilimajojen ylisespääs kuulemma yks sellaanen taloo, johna »toiskan Jaska» koittaa pitää ittiänsä aivan krannin tupakiis.
Ei osta itte, eikä päivisin polta, mutta kun ilta tuloo, niin tuloo kans Jaska krannihin kun knakutettu klasipenkille istuskelohon. Pitäähän siinä isännän lopuuksi tuova tupakkiloora nöyrälle ja haastaa piippuhun panohon.
— Jos tuota nyt panis taas vähä käryämähän — tuumii JaSka ja Vetää nysän plakkaristansa. — Vaikka tyyristä s’oon ny tuo tupakkiki.
Sitte ottaa tupakkilooran polvillensa ja rupiaa nysää täyttämähän. Samalla kraapii pikkusormellansa tupakit pohojaa myören, jotta jos sattuus olohon parempaa pohojalla eli johonakin nurkas.
Tätä ainaasta »toiskan Tupakki-Jaskaa» on isäntä koittanu petkuttaa sillä lailla, jotta s’oon tällänny propeetaria looran yhtehen nurkkahan ja pannu huonoja kessuja päälle. Itte on isäntä kopeloonu piippuhunsa alta parempaa tupakkia ja Jaska veteli kauan aikaa kessuja. Mutta sitte se äkkäs yhtenä iltana, vaikkei puhunu mitää. Toisena iltana se hoksas jo koolia. Sittemmisin on isäntä polttanu Jaskan aikana vaan paperossia ja pitäny Jaskalle ja muillekkin krannin miehille kessurruotoja tupakkilooras pöyrällä.
Mutta Jaska on sitkiä mies. S’oon istunu, syljeskelly ja käryyttäny krannin isännän kessuja koko talaven n’otta kuola juosnu ja tupa haisnu. Isännän rupes jo pistöhön vihaksi kun:
— Tuolle toiskan Jaskallenko mun pitää täs kessut viljellä ja sitä tupakiis pitää, senkin raakkulehen kitupiikkiä, kun ei malta itte ostaa. Mutta kyllä mä laitan sille junkkarille kryyterit kessuuhin n’otta tietääkin.
Isäntä meni kokille ja toi sieltä emännän vanhan navettapieksun. Pani tolopalle ja hakkas kirveskänällä aivan kryyniiksi. Sitte kokos kämmenen pohojahan ja kumaasi tupakkiloorahan. Vähä kessunloppuja varisteli joukkohon.
Sai parahiksi looran pöyrällen kun Jaska jo tuli.
Eikä tarvinnu kahta kertaa käskiä kun Jask’ oli jo nysänsä larannu.