Kriipaasi valakian ja veti oikeen vattan pohjahan. Silimät pullistuu pääs, henki salpaantuu ja Jaska rupes rykimähän, räkimähän ja krakistelemahan kun olis rökkähän nielaasnu. Ei saanu sanaa suusta.
— Ompa tuo Jaska aika hotales kun vetää n’otta tukehtuu! Suuri mies eikä osaa vielä poltellakkaan! — päivitteli isäntä.
Kun oli Jaskan kurkku vähä seliinny, niin tuumas jotta:
— Olipas se väkevää. Mitä rumaasen tupakkia tämä oikeen on kun nuon prätäjää ja haisoo häjyltä?
— Siihen on pantu vähä mahorkkaa sekahan — tuumas isäntä.
— No ilimankos oikeen kurkunpäätä kraapii — siunaali Jaska vesissilimin.
Mutta poltti kun polttikin piipun loppuhun. Ei pannu enää toista piippua vaikka isäntä kovasti houkutteli.
Yhtäkkiää hyppäs Jaska pysthyn ja tryykäs ovesta pihallen. Juoksi navetan taa ja sieltä rupes kuulumahan niinkuu pikkuvasikka olis yÖkiny. Mutfei s’ollu vasikka. S’oli se Jaska!
Eik’oo Jaska sen kerran perähän tullu krannin tupakkiloorallen.