— Ei mitää. Nuaran pää vain toises klasis — —
— Mikä nuaranpää siäl'on? — imehtelin mä.
— Nuara. S’oon meirän pualen miähiä.
— Jassoo! Kansanerustaja Nuoran pääkö siältä näkyy.
— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas — jatkoo Hermanni.
— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se kans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä Piatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin ruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat kaikki Hiirenuhmaksi.
Saman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman nimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli ruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä ööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti Öölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti suamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi, Kotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!
Mutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes litkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari nii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä Votkakuareksi.
Kauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta sepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo naurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.
Kemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny kiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon, nevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku päästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune puheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu oli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai olis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii kantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja Hermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä talsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo, sillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen päivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko elämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se pokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.