Myätä virtahan luistaa venes hyvi, mutta ylhäppäi mennes on monta vaivaa. Nivapaikoos pitää venestä sauvoa, se on, pitkillä seipähillä lykkiä pohjasta ethempäi. Koskipaikoos taas verethän venestä köyrestä rantaa pitkin ja toinen miäs pitelöö sitä seipähällä ulompana rannasta. Se on kovaa souvia se sauvominen. Ei se taitamattomalta käy.
Meirän kuljettajamma olivat kokenehia ja taitavia tukkijunnia, jolta se sauvominen ja venhen veto luisti ku leikki, vaikka hiki siinä ottasta nokkuu. Ja eikhän ne koittanhekki oikee parastansa, ku oli sellaasia puntiäijiä ja suuria herroja matkas ku itte Tukkineuvos, kansanerustajia, lehtimiähiä ja kaks korjaa flikkaihmistäki.
Koskipaikoos piti nousta aina venehistä pois ja kulkia joentörmää, johka oli poljettu siäviä kinttupolkuja. Kyllä niistä poluista näki, jotta liikes on suuri siäläki syränmailla, ku sellaasia syviä juntuja oli joka paikas pitkin jokirantoja.
Suvantopaikoos saathin taas lepuuttaa jalkoja venehis ja venehet soutivat kilpaa. Aamupualella yätä saavuthin Kitisen joen varrella olevhan syränmaan taloohi, jok’oli kevari. Minä imehtelin kovasti jotta, kuinka tämä kevari on, ku ei oo tiätä mihkää päin taloosta. Mutta mulle seliitethin, jotta se on »vesikevari», josta tehrähän kesääsehen aikhan vai veneskyytiä taksan mukahan. Olipa siinä kevaritaloos oikee uurenaikaaset meiningikki: kaks pitkää jokivenestä, jokka kulkivat pikkuusilla peräprätkillä eli ulkolaitamoottoriilla, jok’on ku kaffimyllyjä.
Tähän vesikevarihi asti toivat meitä Kemi-yhtiön tukkimiähet. Hauska niiren kans oli jutella ja kysellä tukkilaasten syntisestä elämästä siälä syränmaan mettis suurten jokien äärillä. Matkan varrella me tulimma aamuyästä yhthen suurehe tukkikämppähän, jota sanothin »Isänmaaksi». Se oli jokitöyrällä hirsistä koppulootu pitkä ja matala »kämppä», jok’oli kurkihirren kobralta auki pitkin pituuttansa, jotta kaiken yätä palavasta rakovalkiasta pääsi savu nousemhan suaraa ilmahan. Rakovalkia tehrähän sillä lailla, jotta kaks kuivaa honkaa pannahan pääletyste, n’otta välihin jää vai vähääne rako, johka valkia sytytethän. Siinä syntyy silloon ittestänsä hyvä veto tulelle, n’otta valkia palaa hiljallensa hirsien välis kaiken yätä.
Ku me tulimma tälle Kitisenjoen »Isänmaan» suurelle tukkikämpälle, kuuluu siältä harras hornoo. Koko kämppä nukkuu syvintä erämaan unta, vaikka aurinko paistoo täyreltä terältä. Oli yä, Pohjolan yhtämittaane päivä. Aukaasimma kämpän oven ja kurkistimma sisälle. Siälä makas 20—30 miästä kuusenoksista tehryyllä petiillä mones vääräs ja vintturas. Nenät vai tutisi, ku tukkipoijat hornaten haukkoovat ja ploosasivat ilmaa. Ei siinä tyynyjä eikä lakanoota ollu. Ei eres muuta peittua päällä ku pikkuune, pihkaane tyätakki. Joku oli »vetäny rullakarteeninsa ethen yöksi», se on, tällänny hattureuhkan silmillensä. — Reppu siälä, takki täälä, joitaki nahkalaukkuja ja eväskonttia siinä kämpän sisusta.
Kämpän erustalla oli hirsistä halkaastuja sarvijalkapenkkiä, kantoja ja juurakoota istumasijoona ja pöytänä lauroosta naulattu pitkä soppapyötä, jolla tukkilaasten »Maija» pitää hotellia. Seinustalla seisoo kymmeniittään tukkipoikaan keksiä, ku keihäsmettää. Ja monen keksin nenäs oli omistajan piaksusaaphat kuivamas.
Rupes siinä hiljallensa heräämhän jätkä toisen jälkhen ja hiaromhan silmiänsä jotta:
— Mitä kummaa sakkia, oikee krakikaulaasia, ja isoomahaasia herroja tänne on tullu keskellä yötä?
Tukka takus, housujansa nosteskellen tuloo »mörskästä», — niinku kämppää kans sanothan — miästä imehtelemhän meitä. Ja pian ilmestyy jostakin »Maijakin» piänes aluushamhes sukien tukkaansa toisella käreilä ja toises roikottaan pualen tynnörin kokoosta pikimustaa kaffipannuansa.