— M’oon kuuroo! — pääsi siltä hätähuuto.
— Herrenjee, onko se kuuroo — siunas emäntä ja löi kättä reithen.
Mutta pelastaakseni oman nahkani, myin mä onnettomuusveljeni kauppaneuvoksen ja seliitin emännälle jotta:
Ei s’oo vaarallista! S’oon kuuroo vai vasimelta olkapäiltä — —
Kauppaneuvos istuu tuhkanharmaana ja huahotti jotta nyt s’oon mennyttä kalua, mutta emäntä taputteli olkapäälle ja lohrutteli jotta:
— Ota ny vai sulhaaspoika tuasta lisää kaffia, äläkä oo nua nuukkoo — —
Rempsiä emäntä s’oon Tallavaaras. Kyllä sinne olis tulijoota, muttei taira kelvata.
Kaffin juatua saatteli emäntä meirät takaasi jokiranthan, heilutteli liinaa hyvästiksi ja nii jatkettiin matkaa Kitisen jokia ylhä kohti oikeeta korpimaita.
TUKKIKÄMPÄLLÄ.
Tallavaarasta jatkethin viälä jonkun matkaa moottorivenehillä Kitisen jokia ylhäppäi. Mutta pian tuli vasthan niin suuria ja virtavia koskia, jotta moottorivenehiä ei yritettykään vetää koskista ylhä. Ne jätettihin parin tukkimiähen haltuhun ja matkakapistukset siirettihin sourettavihin jokivenehisihi, jokka meill'oli ollu moottorien peräs. Siälä Lapis on kahrellaasia koskia: oikeeta koskia, john’on purotesta enemmältä ja sitte niin sanottuja nivoja. Nivalla tarkootethan väkevästi virtaavaa paikkaa joes, johna kumminkaa ei oo äkkipurotesta. Outo sana oli »luusuakin». Se merkittöö joen niskaa, ennenku joki laskon järvhen elikkä suvantoho. — Joet teköö siälä pohjooses samaa virkaa ku meillä täälä eteläs maantiät. Niitä pitkin siälä erämais liikuthan kesällä venehillä ja talvisin hevoospelillä. Venes onkin Lapinmaan hoijakka. Eikä oikeeta eteläpohjalaasia hoijakoota siälä ookkaa.