Ystävällises taloos pirethin meirän retkikuntaa kovasti viarahana. Monet kotooset herkut kantoo emäntä pöytähän ja varsinki menivät kototekooset juustonpalat kaffin kans kaupan. Meirän fröökenneuvoksemma ei ollu ikänä nähny tavallista taloonpoijan juustua ja imehteli suuresti, kun mä paasasin sitä kaksin käsin suuhuni ja kovasti kehuun, itte se ei saattanu pistää sitä suukkuhunsa.
— No kas kun ei täs taloos oo isäntää? — paukahutti kunnallisneuvos kesken kaiken. Se tuli ku tykinsuusta.
Porin kauppaneuvoksen ja mun löi aivan kylmäksi.
— Ei oo, eikä näytä olevan tulijootakaa — nauroo emäntä.
— Meill'olis tuas kaks joutilasta vanhaa poikaa — seliitti kunnallisneuvos ja viisas meitä käkipoikia, jokka istuumma noukka punaasena ku alastomiksi riisuttuna.
— Ottakaa vai emäntä kumman tykkäättä — liukutteli kunnallisneuvos. —
Meille tuli hätä käthen.
Mä koitin eres kattua ristihi ja tottaviä, se auttooki nii paljo, jotta emäntä rupes silmäälemhän kauppaneuvosta ja tykkäs viimmee jotta:
— Taitaas se olla tua mullikka koko lailla passeli isäntä tähä taloohi — —
Kauppaneuvos meinas saara laakin. Se hätääntyy kysymhän multa neuvua ja mä sopotin korvahan jotta: rupia kuurooksi.