— Tuan se ny otti ja teki! Rupes lotisemhan — —
— No mitäpäs tuall'on väliä; vähäkös täs mailmas plötisthän — koitin mä lohruttaa.
— Onneksi se ei eres kumminkaa laulanu, vaikka s’oli uhaannu esittää sitäki — —
* * * * *
Pelkosenniämellä tuli meille Petsamhon lähtijöölle ero muusta retkikunnasta. Heitettihin kärestä pitään hyvästit toisille jokka lähtivät samalla laivalla takaasi Kemijärvelle. Me astelimma vähä juhlallisin miälin Aarne Tukkineuvoksen peräs rantahan, johna meitä orotti Kemi-yhtiön kaks nopeakulkuista moottorivenestä, neljä-viisi tukkilaasta ja kolme pitkää jokivenestä, jokka sirottihin moottorivenesten perhän. Kello oli 1/2 2 yällä kun lährettihin tualle pitkälle veneesmatkalle ja aurinko loisti korkialla taivahalla. Joukko jaettihin tasan kumpahankin veneesehen, tukkilaaset istuuvat perää pitämhän ja nii lährethin painamahan Kemijokea ylhäppäin. Joitaki kilomeeteriä ajettua, tultihin Keminjoen suuren haarajoen Kitisen suulle. Jos on Keminjoes pituutta, 425 km, pisin joki Suames, nii ei oo pikkuune sen haarajoki Kitinenkään. Se on leviä ja mahtava virta, lähes 200 km. pitkä. Jonkun matkaa Kitistä ylöspäi, laskoo siihen taas sen sivujoki, Luirojoki, jok’on vain vähä Kitistä lyhempi. Sellaasia suuria jokia siäl’ Lapis on.
Mutta ennenkun lährethän Kitisen jokia soutamhan ja sauvomhan, on siinä joemnutkas suuri Tallavaaran taloo, johka kannattaa pistäytyä sisälle. Ei oo taloos isäntää, mutta onpas puuhakka emäntä, leski-ihminen, joka jäntevällä kärellä ylläpitää hyvää järjestystä ja komentaa taloonväkiä. Taloo on pinta-alaltansa piänenpualoosen pitäjän kokoone ja siin’on tukkimettä, johkei oo koskaa kirves purru, vaikka yhtiöt ovat koitellehet markanvoimaa. Miljoonan tarjoukselle Tallavaaran emäntä vai nauraa. Sanoo jottei oo pikkurahan tarvesta.
Tallavaaran taloo sijaattoo korkian vaaran laella. Navetan takana parinkymmenen meeterin pääs on Tallavaaran korkeen kukkula. Siältä vaaran laelta saa matkamiäs ensimmääsen suuren silmäyksen Lapin rannattomhin maisemihin. Mihkäpäi vai päänsä kääntää, näkyy joka pualella niin kauas ku taivas kaartuu, aina vai mettää, joko sitte syvänsinistä tukkimettää, eli näiverööstä harvaa ja matalaa männikkyä. Se on nevaa. Mahtavia tunturia kohuaa joka pualella. Eteläs aurinkopaistees kimalteloo viälä lumiläikät Luostotunturin harjalla.
Siälä seisoomma me kaks Kyröönmaan mahakasta erustajaa, mä ja Hermanni Tallavaaran huipulla kesääsenä yänä, kun aurinko syränyön hetkelläkin loisti taivahan laella. Imehrellen kattelimma laajaa näköalaa.
Puhkes siinä Hermanni hiljaa tunnustamhan jotta
— Kuule Jaakkoo, kyllä meirän pitää näin kahren kesken ku ei oo sivullisia kuulemas myäntää, jotta ei se meirän Etelä-Pohjanmaan lakeus oo mitään näihin seutuuhi verraten. Voi herra nuata suamaita, ku ne kerran viälä otethan ylhä ja pannahan kasvamhan heinää! Sitä pitää tulla nii vahvalta ja paljo, jotta mistä jee ne lehmät tulookaa, jokka kaiken sen heinän söisivät. — — Vaikkei silloo maailmas enää vissihin tarvita lehmiäkää välikäsinä. Tairethan ajaa heinät suaraa pellolta meijärihi — —