— Eee, mitäs mä pelkääsin. — Tuas toises kämpäs on sotamiäs — —
Silloo mä vihellin pitkähänsä. Menin kattomhan kämppää. Ja siäl oliki sotamiäs, Lapin rajavartioston relefoonisotilas ja nuari ja pulska poika oliki: pyhäputsus, kengät plankattu, knapit xäki ja hiukset kammattu nii jakookseile ku linjaalilla veretty. Nätti poika!
Kyllä kai se nii on, jott Suamen kansan syntisin sakki on tukkipoijat, "jokkei hualta tunne, ne koskia ja laulaa" — niinku laulus sanothan. Ja niitä siäl'on Kemijoella ja sen sivujokien varsilla kesät ja talvet paljo. Miljoonia tukkipuita ku kaarethan joka vuasi, nii tiätää sen jotta siinä pitääsi olla poikaa sahan päästä nykimäs. Yhtiöt ovat ostanhet taloja kivijalkoonensa ja sitte hakkauttaavat mettät pois. Lopputaloolla ei yhtiö sitte tee mitään. Ennen vanhaan ne kenkättiin ilmaaseksi sille, joka vai otti taloon ulosteoosta vastatakseen. Eik halukkahia taloon hualijoota tahtonu löytyäkkää. Monta talua on sillä lailla jääny aivan kylmille.
Aarne Tukkineuvos kertooki, että ennen oli yhtiö aiva helisemäs talojensa kans, kun niist'ei tahtonu päästä lahjoottamallakaa irti ja verot vai piti maksaa. Yhrestä yhtiön taloosta se kertoo, jotta siitä saathin myyres kokonaasta 1,000 markkaa. Tämä hyvä hinta johtuu siitä erinomaasen erullisesta asiasta, jotta — virta vei joka kevät tulvan aikana siitä taloosta tunkion. Ja se oli ennen aikhan suuri etu taloolle, ku ei tarvinnu ruveta kustantamhan uutta navettaa kovin useen. — Muun Suamen maanviljelijät eivät tätä asiaa ny ymmärrä olleskaa, siitä m’oon aiva vissi. Mutta mä seliitän: Kattokaas siälä Lapis ei juuri olleskaa viljellä maata ja sitä varte siäl’ei tarvita lannootustakaan. Mutta karjaa siälä kyllä pirethän ja siitähän sitä juuri tulooki sitä »maamiähen kultaa». Lanta paiskithan navetasta pihalle ovista ja ikkunoosta ja ku sitä vuaresta vuathen ennen vanhaan tehtihin, nii ei kestäny ku pari kolme vuotta ku navetan ympärillä oli sellaaset tunkiot, jottei sinne päässehet lehmät eikä ihmisekkää sisälle. Ja silloo ei auttanu muu ku ruveta pykäämhän uutta navettaa toisehe paikkaha. Ja se maksoo rahaa. — No ajatella ny sitte sellaasta ihanne-talua, josta virta pyhkääsi kevääsin tunkion mennessänsä, kyllä vain kannattiki maksaa sellaasesta taloosta tuhannen markkaa!
Tukki ja Lappi, ne kuuluu yhthen. Ja kyllä niitä tukkia vai onki siälä Lapis erilailla. Talvisin kaarethan puita kaukaasilla syränmailla, verätethän hevoosilla jokirantoohi ja ku joet aukee kevääsin, niin uitethan lautta lautan perhän jokia alha Kemin suuhun. Miljoonia tukkia tulla huilaa alha joka kesä. Uittaminen on mukavaa souvia. Ei se liikaa krupin päälle käy ja palkat on korkeeta, jos ruakaki maksaa. Mutta talvisaikhan on tyä sitä kovempaa. Urakkatöitä tehrähän ja kovaski pakkaases hääräthän nii kiukkuusta jottei kärsi takkia eikä liiviä yllä. Höyryää siinä paita ja hiki nokkuu ku tukkimettäs oikee heiluthan.
Yät maathan hirsistä tehryys ja sammalilla tukituus kämpis johna rakovalkia palaa 'kaiken yätä. Toinen puali siinä pakkaa paistumhan ja toinen puali jäätymhän. Tiätää sen, jottei se mitää tervheellistä ammattia oo eikä siinä heikot miähet kestäkkää. Mutta palkka on hyvä, eikä »kirjoja» kysytä. Mistä ja ketä nämä tukkimiähet ovat, on vaikia ottaa selvää ja mitäpä sillä tiarolla tekiskää; pääasia on jotta saha puroo ja kirves pystyy.
Kun tukkilaaset ovat kuukausia asunehet mettis, on monellaki tuhansia markkoja säästös. Toiset osaavat rahansa pitää, toiset sen hummaavat heti menemhän. Ei oo yks se tukkipoika, jok’on tarkasti säästäny tilinsä kuukausimääriä, tullu sitte Kemijärvelle eli Rovaniämelle, ja pyhistä ja lujista meiningiistä hualimata ratkennu riamuhu, pelannu korttia, ryypänny yhren yän, laulaa rojahuttanu, lyärä mojahuttanu ja aamulla heränny pennitöönnä putkasta eli maantiän ojasta. Ja kummasta sitä silloon herää, sehän on samantekevää.
Aarne Tukkineuvos kertoo meille yhrestä Kemijärven taloollisen poijasta, jotta, ku s’oli saanu isänsä perinnön parikymmentätuhatta kourahansa, nii oli pitäny piänet kekkerit, pistouvannu niinku Alaskas pruukathan koko saluunalle ja päälle lyäny vähä korttia — ja aamull’ oli ollu valmis lähtemhän tukkitöihin. Mutta hyvin se siinäki pärjäs. Pian osti hevoosen ja pani toisen sillä ajamhan, itte kaateli tukkia ja iltaasin pelas korttia kämpällä. Kun kevät tuli, oli miähellä taas parikymmentä tuhatta rahaa koos. Silloo se päätti ottaa akan, eikös se oo selvä meininki? Nii lähti kotopualehen ja kihlas morsiamen ittellensä. Ja sitte pirethin kihlajaaset, jokka kesti kolme päivää. Oli siinä vissihin vähä ryypätty ja annettu viarahillekki tavallista suuremmalla sangoolla, ku rahat meni heti alkaappäältä kaikki. Mutta hankkimalupa jäi! Ja tukkitöihin tuli taas kiirus.
Kortinpeloo on siälä pohjooses suures määräs ja suuria summia siälä pelathan. Siälä pannahan koko omaasuuski yhrelle kortille. Moni sen menettää, mutta yhtä moni aina voittaaki. Siältä s’oon kotoosi seki sananparsi jotta: kortti viä ja kortti tua, mutta maanviljelys on onnenpeliä.
Kerrothin yhrestäki miähestä, joka nyt frahtia ajoo, jotta se kerraasti kuarmansa päällä maatesnansa Kemin ja Rovaniämen välillä viisas yhtä suurta talua maantiän viäres kaverillensa ja sanoo jotta: