— Tua taloo oli ennen mun, ja olis viäläki, jos en olsi yhtenä yänä vetäny patafrouvaa!
Nyt ajoo miäs frahtia huanolla kopukalla ja sen perintötaloon isäntänä keikkuu yks entine tukkilaane. Se sama, jok’oli käskystä kääntäny »yhren viälä». Ja se oli se patafrouva, joka vei taloon.
Moni miäs on siälä menettäny kortilla omaasuutensa ja moni kymmeniä tuhansia kääriny helpolla taskhunsa. Mutta useemmite on nua helpolla saarut tuhannet mennehet yhtä helposti ku ovat tullehekki.
Paljo on tukkilaaste elämä kumminki muuttunu entisaijoosta. Nykki kyllä kulkoo mettäkämpillä viinakauppiahia kuarminensa ja joukolla tuloovat tukkilaaset viäläki Rovaniämelle remmastelemhan, muttei se kumminkaa enää oo sellaasta elämä ku ennen vanhaan hyvähän aikahan.
— Silloo ku lystiä ruvettiin pithön nii heti »aluuksi korkathin kolmesataa pottua konjakkia ja kahreksan paria aina yhtaikaa laattialla tappeli» — niinku yks vanha tukkijätkä mulle vesissilmin vakuutteli.
Tukkilaasten ruakapualesta pitäävät tukkipuulaakit hualen, muutoonhan ei siitä tulsikkaa initää, sillä ruaankuljetus sinne kauas erämaihin satojen kilometrien päähän, johk’ei oo eres teitäkää, olis yksityysille melkeen mahrotoonta. Yhtiöt verättävät saroolla hevoosilla suuret ruakavarastot hyvis aijoos päävarastoohin, josta sitte jaethan työmaille »Maijoolle». Yhtiöt ottaavat jonkin topakan naisihmisen ruaan ja kaffin keittäjäksi, joka sitte pitää ruakakomennosta hualta, myy ruakaa ja kaffia yhtiön määräämästä hinnasta. Kaffi maksaa nykyään 50 penniä »tikki», niinku siälä sanothan. Ruaka pitää tukkilaasille olla tukeva ja rasvaane. Mutta tukevan välihin pistethän makoostaki, ja se pitääki olla makoosta se herelmäsoppa, jota tukkimettis syärähän. Sinne kuuluu uppoavan aiva tavattoman suuret määrät sekaherelmiä vuasittaan.
Muutoon on tukkilaasten kesken hyvä järjestys ja kuri. Petosta ja varkautta ei siälä kärsitä ollenkaa. Jos sattuu varkauksia, niin on siitä leikki kaukana. Syylline ettithän ylhä ja korpilaki pannahan käytänthön. Miäsparka päntäthän nii pehmooseksi jotta varmasti muistaaki, mik’on sun ja mik’on muiren. Ja lopuksi ajethan sellaane miäs pois koko tyämaalta.
VESIKEVARISTA SELJÄLLÄNSÄ ASKAHAN.
Siitä vesikevarista Kitisenjoella, jok’on pualivälis Keminjokia ja Rovaniämen—Sorankylän maantiätä, alkoo ihanin vesimatka, mitä m’oon koskaan tehny. Kevaritaloohi tultihin tuas kuuren seittemän paikkeella aamulla. Aurinko paistoo korkialla taivahalla ja päivästä näytti tulevan oikia kaunis ja kuuma Lapin syränpäivä, jolloon aurinko paahtaa täyreltä terältä n’otta pihka hongan kyljestä norona nokkuu. Ei käy tuulen henkäystä, koko erämaa seisoo hiljaa kun jotaki kuunnellen ja joet ja järvet makaavat rasvatyyninä. Auringon hehku suloosen raukiasti polttaa hartioota. Sääskiäkään ei myähääsen kesän takia ollu kiusana korvis pinisemäs. Kun Lapis paistaa oikia keskikesän aurinko, siälä kaukaasilla syränmailla, niin se onkin vasta eri roisketta.
M’olimma kulkenhet kaiken yätä sauvojen ja aina välhin rantoja kävellen. Kovasti olthin väsynehiä ja nukkumhan olis tehny miäli, mutta ei passannu, ku oli tilattu Rovaniämeltä kaks henkilöautua tulemhan Askan majatalohon samaksi päivää. Nyt oli myöhästytty jo aika lailla ja sitä varte piti yrittää ethenpäi vaikka unisnansa. Vesikevarista oli Askahan matkaa viis kuus tiimaa.