— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on näin kauhia näköne?
— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia sivuuttaan. — —
— Ei jei, minä ei voi tulla, minun pitä lähtiä heti takasi?
— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle ja
Helsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —
— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se meirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu edes fluuri mukana.
Me koitimma lohruttaa sitä silläki lailla jotta:
— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret miähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää kumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.
Mutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto Kunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin pruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se neuvoo hyvän konstin:
— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja sitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat tuloo yhtä pruuniiksi.
Kovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki aiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki. Mutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka piellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin muistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan, jok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla toises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku komjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta: