— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä. No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän aikahan — —
— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —
— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.
Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis sanonu ja mihkä kattellu.
Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:
— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —
Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti.
Kysyy jotta:
— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?
— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on piippirauta!
Silloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta: