— Hyi ku t'ootta ilkiä!
Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.
Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja valaskaloja — — saamari sentähre!
Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon valaskaloja onkiinhan!
EI SIINÄ KAUAN NOUKKA TUHISSU KU JAAKKOO LÄHTI.
Yhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä, jotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny pistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja jotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon asti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!
Mä pomppasin pystyhy ku ammuttu jotta:
— No perttana, minä kans!
Ja s’oli sillä selvä ja päätetty asia.
Siinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä matkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi keriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin tiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria kaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine följys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä pyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta tehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku Pohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa kantaavat.