Sitte muistin jotta:
— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka ennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven aukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki, huivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja kaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!
Kyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja lappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa jälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla paljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku »munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.
Koltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen kulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen kans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat ymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat, eruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin aijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien kiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä vähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi koltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles, »kurat», ja merkittöö kiroamista.)
Koltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta menöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota käytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä ja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky. Muurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on muutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota. S’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä klasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä. Sellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa välistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.
Ei oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on joku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa, poronpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä sellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla kiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa värttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin pukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs niill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on kamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.
Kolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon, ku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin emännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän yksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on kaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä mitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä. Saattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka ja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta tehtyjä turkkia.
Sivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella asteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira räknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon paljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka vanha s’oon. Sanoo vai jotta:
— Oon mä jo vanha, mutta äitee on viälä muakin vanhee.
Kolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun koltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se saattaa sanoa jotta: