Kolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku pitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta n’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten kiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku lappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen munkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin tykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta ryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin kauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit, Sahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret (sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat on samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva saman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat on venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta käret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo, jotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä, joskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.
Koltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan niämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen pualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu Vouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä Salmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on Petsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva Suamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku lappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa ja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja välistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille kalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset talvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat vuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja jois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa tunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin pääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne käyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli Norjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo millä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on kolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara kokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja jään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä, pitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis pöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria asumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä etelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja tulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi peittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on lämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä päivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.
Siälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin kans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma yhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset viälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä käännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen yän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki ollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.
Kolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales siantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja neliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja mätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.
Mitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta kumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin ahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle yrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki sille jotta:
— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne mahru!
Mutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä kans sisälle.
Koltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen miähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä. N’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii luulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy ympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on vanhan äijän naama nuares varres!
N’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä kattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille jotta:
— Mihnähän kumminki m'oon tuan naaman ennen nähny?