— Vetääkö, opettaja, porot junaa? — kysyy kolttalapset.
»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset korjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty, ei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää, merkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja sellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.
Munsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia ostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille ja kysyyvät, jotta:
— Mitä sä näillä annat?
Koltta viisooloo sitte puaris ympärillensä sormella jotta:
— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan peilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua paperossit, tuan villapairan j.n.e.
Kauppias lupaa ottaa nii kauan ku kärsii ja sitte karjaasoo jotta:
— Top, nyt piisaa!
Niin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit tiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe, kaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja viinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa miähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.
Koltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä ja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää elämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja sivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin sivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja insinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.