Luannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki sivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön meno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris tuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen sivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.
Puisella ongenkoukulla kalaa narraava koltta on säälittävä olento.
SALMIJÄRVELTÄ KOLTTAKÖNKÄÄLLE.
Salmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30 km. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin, mutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle pualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi, jylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa paljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa matalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren välis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.
Ilmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset tuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri tullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo joki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus se leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat miälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä, taivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen suuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka koko Patsjoen laaksos.
Töllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen laaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä Petsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa tunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän vartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä. Talvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka voi haurata ihmisiä kinoksihi.
Töllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen suus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta koskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä koskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä pääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet maata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu rakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan veneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle sourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä. Näitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs hoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia ylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia, jotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes. Rata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta jos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas haukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on hyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans: toisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja vapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä jotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku meirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu monia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä ja majaalla.
Suamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset käyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä jalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä meiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki nimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää norjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.
Me poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle vähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle niämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli kovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua pohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se rupeski puhumahan selvää suamia jotta:
— Kyllä minä suamia osaan!