— Oottako te suamalaane?
— Ei kyllä m’oon syntyperänne norjalaane. —
— No tääläkös ootta suamia oppinu?
— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän miäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans flikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia, yhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —
— Taisi olla suamalaane heilaki silloo tällöö? — piti mun kysyä.
— Taisipa ollaki — nauroo tua hyvätuuline norjalaane emäntä.
Sattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki oppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu kummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks neekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi suamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se puhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva ollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku naamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin kaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki muut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon vähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes nimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!
Ei taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on rikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli naamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova oli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.
Oli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja keikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane puukkoo kouras ja kirrasti jotta:
— Hih, min’oonki Jukka-poika Rannanjärvestä, iloone ja nuari! —