Luasterin perustajan Tritonin kunniaksi viätethän suuret juhlat helniik. 10—12 päivinä. Silloon saapuu sinne juhlihin ympäristön ryssänuskooset koltat ja paikkakunnan venälääset. Tavallisis oloos on Petsamon luasteris hyvin hiljaasta, munkit vain yksistänsä lukoovat lukujansa.

Ourolta ja viarahalta se tuntuu suamalaasesta tällääne luasterielämä. Munkiksi rupiavan miähen pitää katkaasta kaikki suhtehensa mailmahan. Sen jälken ku se on koetusaikansa suarittanu ja munkiksi otethan, ei sillä saa olla isää, äitejä, veljiä, sisarta, ei sukulaasia, ei omaasia. Se on kuallu mailmalle ja menettää entisen nimensäkki. Munkiksi otetulle annethan näet uusi nimikin, tavallisesti jokin vanha kirkollinen nimi. Sukunimiä ei munkiill’ oo olleskaa. N’oon vain jotakin Anttoonia, Johanneksia ja Mattiaksia. Kaiken elämänsä ja aikansa, mitä luasterin yhteesistä töistä jää ylitte, on niiren omistettava uskonnon harjoottamiselle. Naiset, jokka muiren ihmisten joukos ovat kaunistuksia, ovat munkille kauhistuksia. Nii ainakin pitääs olla, vaikka paljohan niistä puhuthan kaikellaasta. Ja monta jännittävää ja liikuttavaa kertoomusta mäkin oon lukenu ja kuullu niiren kilvootuksesta ja taistelusta »paholaasen» viättelyksiä vastahan.

Ku ny näin on etukäthen saatu vähä seliitystä Petsamon luasterista ja munkiista yleensä, nii ajethan nyt suaraa luasterihi sisälle kattomhan minkälaasta siäl oikee on.

MUNKKIEN VIARAHANA.

Käynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma tilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta saathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä herraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen meirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen tuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen fröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja ratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia naiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset, joonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen seljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja istua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja täysinääsinä.

Luasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla, neliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku museos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta pihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu ku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja Kunnallisneuvokselle jotta:

— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät prätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni niiren fietrannehen.

Tiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai miähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille jäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa mennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin munkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja perusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä jäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja kauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta nyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku kuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa ristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä peukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta irtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta retajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä vai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha kääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä jotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää. Pisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin silmät pyäriääsnä.

Toises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki, joll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti, nuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä siltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris, kun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli kulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään ja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo hilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.

Päästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin. Tultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen laaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen partahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta rannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä luasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut rakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien asumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma kopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna ja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin järjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan päälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin rakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla sotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me tulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs. Sinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin olaalle.