Kun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin esimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat tervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan kirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu sillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe. Piänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet n'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko oli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten kuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä oli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen maalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos, mutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin taulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas Paavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista tyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees tökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan luasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat munkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin luasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi se selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa sitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte. Hianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset sen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset karjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on perääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja samalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon pussiryssiksi.
Mä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta ponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.
Kirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja pualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu pyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa Arkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen korkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä on niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria, jokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla pyhimystauluulla.
Meitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe sivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki syynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta kauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen flikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää naisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien lakaaseminen ja loitsujen lukeminen.
Ku oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat katteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan asuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita ja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny muuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit saa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä, kuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston aikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän vähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.
— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita leivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.
MUNKKILAULUA JA LUSIKKAKAUPPOJA. — SYNTINYPPYLÖÖTÄ JA VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.
Aterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta pöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja rykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua ku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä n’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit kiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten muista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo. Ensimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu monaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu nousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se oli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin, kunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle monia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli aiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet varmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai olis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä ku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka lauloovat ja sellaasen äänen päästivät.
Ku pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi Petsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu poronkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät luasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma jo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin puarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella markalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta eipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.
Ku sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan ympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni ja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu Hermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas häntänsä vähä äkkiää pois.