Minä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan, mitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen samallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän markkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat plakkarista ja sanoon jotta:
— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti plaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta ku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki pualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo liäntä.
Ku äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja lährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku oli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä sanoon jotta:
— Tairattaki olla kaikki yksiä lusikkamestaria! —
Ja hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan persoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks luasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin ja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen ajatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis uskonnollisis funteeringiis ku pitääs.
— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä vähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.
Sanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin kattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän. Siin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle meni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä nousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis on kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna vinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä, johk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli kaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja poltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen synnystä. Näin se kertoo:
— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän kappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas ympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki uskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta öisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan, joka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja siihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama piäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä loppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku neljättä vuatta sitte ku se kuali —
— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän fröökynämmä liikutettuna.
— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli tunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin naisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.