Isäntää huikaasi jo kaukaa ja sen salaviahevoonenki rupes pritakoomhan.
Eikä menny sivuutte, vaikka isäntä olis kuinka nykiny ja jukittanu. Salavia nosteli vain päätänsä ku ainaki hevoone, irvisteli taivahalle ja höristeli jotta:
— Iiiha-haha, iiih —!
— Ookko hullaalemata siinä senki pöllöö! Täs ihmisellen huutelet ku pareeki hevoone, vanha rutimuljus! — jahkuu isäntä ja flätkääsi suittenperillä salaviaa hännälle. — No meekkös siinä!
— Iiiha-ha-ha, iiha-ha-ha — huuti salavia ja rupes oikee lyämähä kaviua tiähä.
— No kyllä mä sen näjen! Ei sun trenkää sitä siinä höristellä, — puheli äijä kärryyllä, eikä saanu salaviaansa sen punaasen hamhen sivuu. Viimmee kysyy jotta:
— Kuka se krepuhäntä siäl’ on?
Silloo kääntyy se punahamehine akka, eikä se ollukkaa akka, kun flikka, vaikka jo vanhanpualohoone ja vähä krussahtanu.
— Minä täälä vaa — sanoo se vanhapiika. — Pitääs täs porvarihi mennä, mutt’on niin lipoone tiä, n’ottei taharo oikee piaksuulla päästä.
— No tulla tänne kärryylle, niin pääsöö samas kyytis, kun tua hevoonenki niin pelekää sun punaasta alushamestas, n’ottei sivuu pääse.