Ja niin teki isäntä miälestänsä hyvän tyän, kun otti sen vanhanpiijan kärryyllensä.
Reirusti ja rehellisesti siinä mennä körötettihin. Ei puhuttu, ei pukahrettu. Isännän hatun partahasta vai silloo tällöö nokahteli vesipiskoja piippunysähä, jotta se vähä kuraji ja sitte sammuu. Ja vanhapiika istuu hames pään ympärillä, n’ottei näkyny kun tuuman verran nenän päätä.
Siin’oli koko asia.
Mutta ku kylän akat tihrusilmät saivat kuulla, jotta isänt’ on kyytinny seittemän kilomeetriä yhtä vanhaapiikaa hamhet korvis, niin siitäkös möly nousi! Porokellot klipajivat pitkin koko kylää n’otta emännänkin syränalaa rupes lopuksi raistelemahan.
Se kattoo salaasin pualin isäntää, jonka kans sen olis puhet ajella myötä- ja vastamäjet, ja rupes jo tuumamaha jotta:
— Kuka sen tiätää —.
— Ook’sä pöllöö? — sanoo siihe isäntä vaa. — Vanha ihmine, sama ku mensit salaviaa haukkumhan. Se hullu oli.
— Ei tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa — jurnutti emäntä ja rupes jo uskomhan.
Ja ku se sen vanhanpiijan sitte näki, niin se kulki jo aiva sivuuttaasi ja kotkotti.
— Hullu akka! — tiuskaasi vanhapiika ja huiskahutti häntäänsä. Sanoo jotta: