— Pentiks, Pentiks!
N’oon ny kaikki fiinit frouvat ja fröökynät ja tyttökoululaasekki onnettomasti rakastunehia. Ei maista niille ruaka, ei lystää nisu.
Ja me kaupungin komjimmakki kavaljeerit saamma turhaan vaksata nääveliämmä.
Ei tartu, ei tehua, koikkarootti ja pokkurootti täs ny kuinka päi tahansa.
Ja kyll’on tähän asti kelvannu!
Tämän kaiken sai ny aikhan yks silunaamaane juutalaaspoika, Jörjen
Pentiks, oikee läpikliipattu ja päältäpuleerattu mailmankoijari.
Tuli tänne Vaasahanki, junkkari, konserttia antamhan. Seisoo lavalla ja heitteli sellaasia suloosia silmäyksiä vaasalaaste akkakasahan, jotta näiltä meni heti pää sekaasinsa.
Ja lauloo ja viisoo käsillä jotta
— Minä raakastan — — —
Haistoo ruusua ja mulkaasi niin suloosesti, että itku oli akoolta pillahtanu. Aivan hulluuna olivat naiset kiakkaroonehet.