Ja sitte kattelohon.
— Jaa-ah! — sanoo. — Niin näkyy. Pimenöö! Tuloo musta kuu ethen.
Ja sitte näyttöhän toisillekki jotta:
— Kattokaa ny!
Ja taas muille näyttöhän ja aina välihin kattoo hra Plumpäri ittekki.
Mutta tuas yhrentoista aikana ei hra Plumpäri enää antanu klasiansa kellekkää laihnaksi, vaikka n’olis kuinka pyynnehet. Se seisoo sääret levjällä, kaula pitkällä ja nenä aiva klasis kiinni ja sihtas ja vahtas niin tarkasti, jottei räpähyttänykkää silmiänsä. Eikä se siinä parhaas kohras, ku oikee mailma pimeni ja lintujenki meni suu tukkuhu pelkästä hämmästyksestä, enää hengittänykkää.
Hoki vaa jotta:
— Ny, ny, ny — — — Nys s’oon justhin keskellä, jotta alakantti vai näkyy! Kattokaa! — hihkaasi hra Plumpäri niin mahtavaa kun s’olis koko pimennyksen itte tehny.
Sitte se antoo jo klasinsa muillekki, kun oli parhaan paikan itte kattonu.
Ja ku hra Plumpäri lähti päivällistä syämähän, niin se kysyy jokahittelta, joka vastahan tuli, jotta: