Niin, silloon juuri tuli opettaja ja — voi ku se hämmästyy. Oli kun olis taivhasta puronnu. Suu auki seisoo.
— Mitä herran jetuna te emännät teettä? — niin kysyi.
— Tappelemma tiätysti — hohuuttivat emännät ja lentivät taas kun talanpiit toistensa niskahan, ja piaksut paukkuu ja hännät lenteli, jotta paksut sääret ja rantuuset sukat vain loisteli ja siltä toiselta tresaji sukkarihma ja toinen sukk’oli aivan syltys. Se, josta kenk’ oli pois.
Opettaja siunas ittensä, karkas mettähän moneksi tiimaksi ja aiva se vapaji. Vasta myöhään yän päällä tuli kotiansa kuuholla korvin, mutta silloon n’oli jo menhet pois sen köökistä.
Ja kun s’oli tuan tärisyttävän kohtauksen jälkehen nostellu pöyrät ja lavittat köökisnänsä pystyhyn, lukinnu ovet tarkasti kiinni ja menny levolle ja siunannu ittensä, niin viälä viimmeeteksi oli pyytäny jotta:
— Äläkä saata mua kiusaukshen ja katto mun perähäni, etten mä eres vahingoskaan hemahra, enkä nappoho astua mahra.
Sitte vast’ oli saanu unenpäästä kiinni ja kans kohta nähny unta pitkistä tikoosta, jota pitki s’oli mennä lipittävinänsä ku orava taivhaashen.
Se näki unta, jotta sill’ oli hätä ja ahristus kauhia kun tikkahia pitkin tuli sen peräs niin paljo kun ikänä kerkes kaks lihavaa taloonemäntää, jokka tuan tuastaki olivat saara ja saara sitä takinhännästä kiinni ja aina hokivat jotta:
— Saampas, saampas. — — —
Silloon se tuli ylimmälle pualapuulle ja tikkahat loppuu!