Ei tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle
Juha-isännälle, jotta:
— Tuata nuan m’oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi ennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston tipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata nuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S’oon vaan 5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa vaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä.
— Sopiipa koittaa. Miks’ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi — tuumas faariki.
Kyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku s’olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se niinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä tulevaasuuttani.
— Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s’oliki hyvin sanottu.
Ja niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu muuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu olla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos.
Mä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl’oli isäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää »maisterille» kaffia, vaikk’en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö jotta mitä kuuluu.
— No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan.
Me soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta rantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka mull’on viäläki kesken. Sanoon jo jotta:
— Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha fonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja.