Sitte tuliki kaffit ja emännäll’oli kovasti suuria ja leveetä »piaksumpohjia» prikalla.
Mä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa suunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs siinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s’olsi auttanukkaa. Molempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan» käthensä.
Onneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu plakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi tuli.
— Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta tuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —.
— Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo isäntä ja rupes kovasti rykimhän.
Samas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti jotta:
— Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta lehm’on puronnu saviprunnihi!
Ja isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu juaksemha.
— Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o?
— Voi voi tuata s’oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se
Juhannes sinne ennenkö se kualoo.