— Juhannesko?
— Ei ku se lehmä!
Mä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä pyhkääsi n’ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat viuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna.
— No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki — vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti itketti.
— Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä muistin sen asiani.
— Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä.
Kyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi purota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin’oli Esa-Heikkilääne, jonka kans m’oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä lährin sen tyä.
Siäl’oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta emännälle mä sanoon jotta:
— M’oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt’on niin kovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en.
— Näm’on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n’oon kovast tuarehia ja hyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää.