Emäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee mua raisteli. Vaikka m’olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se aina vaa jotta:
— No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi oo mitään hörppiä.
Ja kun min’en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini päälle!
Kyllä m’olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja hyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu.
Asialla kun olin.
Mä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain pistetyksi pualiskan plakkarihini.
Sitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä tipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —.
— Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S’oon oikee, jotta meistä taloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä vaa aina herrasväjen mukuloosta.
— No min’oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä meinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä.
— No s’oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — —