Ja oli tryykätä isännän pönskähä kiinni.
— No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät ihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin.
Siitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis ovesta pihalle.
Jäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä oikee tuloo, kun n’oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa emännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta.
Mä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta:
— Jokhan se meni?
M’olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin kävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää riirellehet.
— Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m’olsin voinu muuta sanuakkaa?
Siit’oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull’on vähä niinku sukulaasia, vanhaa haisua, mithän o.
Ja siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari sanoo heti jotta: