— Kyllä s’oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —.
— No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä vetelämpi niinku sanothan.
— Ooksä hullu?
— Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta viisaustiätheen ja filosofiian maisteri?
Suaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu niin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m’olsi heti poistunu, niin m’olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni.
Niin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani.
Mä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok’on pitäjän rikkahin taloo, ja joh’on rahaa ku tuahta n’otta alimmaaset arkun pohjalla mätänöö.
Ja siälä mä ny vasta imhen kuulin!
Sellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa, kuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta!
Koko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana rahapiruna — eikä sill’oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu lusikka.