— Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta, kun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki.
— Kuinka t’ootta niin köyhä, kun teill’on 7 hevoosta ja se vanha salvia kahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo?
— Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset tiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. — Kuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —.
Kyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta:
— Kumma ku t’ett’oo jo kuallu?
— Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä piinathan — — —
Ja vaikk’ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m’oon pruukannu köyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki vaikka koko markan, muttei mull’ ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian paperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin kumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe valkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli jotta:
— Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia.
Niin liikutettu m’olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi.
Ja ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m’olin travannu syämätä koko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu paperihini tullu.