Sitä ettittihin ja ettittihin ja aina välihin siunattihi jotta:
— Mihkä kummaha se ruuhi nyty on oikee joutunu?
Eikä kukaan tiänny jotta Kalsilan trenki-Jaska oli lähteny friiohi pyhää vasthan yällä.
Tiätysti friiohi kun kerran kyllä pääsöö, niin trenki kun onki. Ja kun puhekki oli ollu, jotta tulla. Ja kun se piikaki siälä joen toisella pualella oli Jaskalle sanonu, jotta se panoo aavaammen piinrakho, n’ottei muuta kun tulla.
Niin Jaska otti sen siunatun ruuhen, josta ne kylälääset ovat niin krätyysiä, ja meni kultansa tyä.
Ja oli niinku pruukathan.
Ja meinas niinku muukki luikkia ennen kukoon laulua takaasi ja panna ruuhen paikoollensa.
Mutta menikös se nii? Ei toki! Siitä tuli tuhannemmoone mölinä.
Aurinko nousi ja ihmiset kans. Ja kirkkoväki putsas kenkänsä ja tuli ranthan, niin ruuhi oli pois! Hyvät ihmiset, ruuhi oli pois!
Ja siälä lutis makas Jaska nenä kultansa poskes ja nukkuu niin taivhallisen autuvaasti ku piika ja trenki vain nukkua saattaa.