— Lyäkää vai, ei se mua liikuta — tuumas se laupias samarialaane.
Silloo Kokkoolaane tilas emännältä kaffit, teki plöröjä ja ryyppäs.
Tuli pöhnähä ja sisu nousi. Tuumas jotta:
— Kyllä mä sulle näytän eikö liikuta!
Mutta se merkillinen miäs istuu vain pöyrän pääs ja poltteli, eikä ollu tiätääksensä, vaikka karstamaakarin oli jo niskakarvat aiva oikoosna.
Viimmee se Kokkoolaanen ei saattanu enää hillitä ittiänsä, se hyppäs pysthyn, hairas lavittan ja sukaasi sen kakluunihi aiva säpälehiksi. Kysyy jotta:
— Eikö liikuta?
— Mitäs se mua liikuttaa! — huakaasi laupiahasti se samarialaane kirjaltaja.
— Vai ei liikuta! — kiljaasi karstamaakari, sieppas kiikkulavittan ja löi senkin aivan prisaksi. Sitte se hyppäs pöyrälle ja tramppas kaffikupit ja sokurikoolin aivan rauskooksi. Ja maittilaknekan potkaasi kirjaltajaa vasta silmiä jotta truiskii.
Mutta se samarialaane kirjaltaja antoo truiskia vai, veteli savuja, eikä piitannu mitää.
Silloo se karstamaakari raivostuu siitä niin, jotta se särki kaikki tyynni, mitä huanehes oli. Viimmeen nakkas oman kapsäkkinsäkki klasista pihalle, huuti aiva oikohonsa ja repii tukkaansa.