Ja pyhkiivät hilkun nurkalla silmiä ja nenää ja lähtivät kättä huisuuttaan torille.
— Siäl’on tuala Präntöön sillalla kuallu miäs — seliittivät akat torilla ruattalaasille maitoakoollekki, ja olivat niin syvis ajatuksis, jotteivät muistanehekkaa maistaa maitua, jos s’oli muionnutta.
Mutta Präntöön sillalle kokoontuu aina vai suuree joukko ihmisiä, jokka tukkiivat ja pökkiivät toisiansa jotta näkisivät sen kuallusen raukan.
Viimmeen tuli esivaltakin pamppuunensa sakkiin. Se pusketti ittensä läpi itkevän akkakasan ja pääsiki lopuuksi sen kuallusen äärehen, joka makas mahallansa eikä huiskahtanukkaa.
Poliisi käänti sen kuallehen selvällensä ja kyllä s’oli pleiki ja vakavan näköönen. Se kuallu. Ja samoon se konstaapeliki.
Ja sitte kun se kuallu oli hetken maannu seljällänsä, niin se kääntyy hiljaa takaasi mahallensa ja ihmiset siunasivat jotta:
— Herrinjee!
Ja poliisi kääntöö sen raaron nenän uurestansa ylhäppäi.
Ja kuallu painoo sen taas alhappäin.
Ja sitä tehtihin kauan aikaa.