— S’ei passaa, jotta syärä ja puhua! Ei saa tuara puhujalle ruakaa eikä muita astioota lavalle.
Ja sitte jatkettihin koko lauantai päivä ja yä. Sosialistit olivat tuanehet masöörin eli hiarojan sinne, joka vooron perähän hiaroo toverien leukalihoja. Mutta porvaria ei trengänny hiarua. Sanoovat vaan jotta:
— Kyllä me jaksamme istua sen ku toverit leukaalla.
Mutta sunnuntai aamuna pitivät toverit murheellisen kokouksen.
Jokahinen sanoo jotta:
— Täst’on pitkä viälä jouluhu, eikä nua porvarit näytä yhtää pehmennehen. Taisi mennä penkin ala koko homma. Mitäs ny tehrähän?
— Täytyy lopettaa, niin nolua kun se onkin — seliittivät johtajat.
— Ja se puhumahan, joll’on parkituun naama.
Ja yks toveri nousiki ja sanoo jotta:
— T’ootta peijakkahan porvarit ny kuullehet ja nähnenet, kuinka me toverit tairamma puhua ja politikoora. Ja me jaksaasimma puhua viälä kauan aikaa. Mutta me oomma armollisia ja aina oomma osoottanehet arvokasta ittensä hillittemistä niinkun kansanerustajille kuuluu. Ja ny me lopctamma!