Mutta harmitti se sitä se pyllähtämine niin, jotta otti ja potkaasi kiven oikee kauas hevooskarulle ja tuumas, jottei hän enää viittikkää karulla potkia.
Mutta vähää ennen kotoporttia oli karulla niin kaunis ympyrkääne kivennyppylä, jotta s’ei saattanukkaa olla, ku vähä kaarratti ja taas vasimella jalaalla, jota se pitää huanompana, tärähytti. Hra Plumpäri lenti ku kapu noukallensa ja pualipohja irti!
S’ei ollukkaa irtanaane kivi, s’oli maas kiinni.
Sattuu justhin siinä tulohon torille tuttuja frouvia, jokka kovasti rupesivat pyrskyttämhän, mutta hra Plumpäri loukkaantunehena sähisi itteksensä jotta:
— Ku pirethän tuallaasia kiviä, jotta ihmiset katkoo koipensa, eikä poliisikkaa katto perhän.
Ja meni klynkäte kotia. Näytti frouvallekki kenkää, joka irvisteli ku lohikärmes ja seliitti jotta:
— Kun mä tulin tuas portilla, niin siin’oli pystys kivi, johka tarttuu jalka, jotta kaaruun — —
— No kuinka sä ny niin — — rupes frouva imehtelhön.
— Kunka sä ny! Onko se mun vikani! — jahkuu hra Plumpäri. — Särjet säki kaffikuppia — —
Ja kyllä se frouva sitte uskoo, jotta se vahink’ oli.