Ja kyllä frouvan pisti vihaksi ja atteekariki oikee manas, kun ne näkivät sen varkahan jäljet.
Kun frouvan tuukamaha pöytähä ei ollu koskettUkkaa, muuta ku viäny koko voiklimpin ja käsin vääntäny isoon makkaran poikki. Toisen pualen oli ottanu följyhynsä ja toisen nakannu sylttypurkkihi. Ja maittilaknekan kaatanu ja maitofatihi purotellu roskia!
Frouvan pöyräst’ ei varaas olki käyttäny muuta ku ruakaliinaa. Eikä sitäkää niinkuu olis pitäny ja herrasväjes pruukathan!
Kun oli senkin rumaane, en paremmin tuu ja sano, niistäny sillä noukkaansa ja nakannu pärinälooraha.
Frouv’oli niin vihaane, niin vihaane ja uhkas mennä ilmoottamhan poliisille ja laittaa sen varkahan linnahan.
Mutta atteekari, jok’on hyvälluantoone ja ymmärtävääne miäs, lauhrutteli frouvaa ja sanoo jotta:
— Älä viälä! Koitethan toista konstia. Sellaasta konstia, josta varaas vissisti tykkäjää ja lopettaa pahat tapansa.
Ja yhres ne sitte atteekari ja frouva täs laittoovat yhtenä iltana oikee juhlapäivällisen puutarhan pöyrälle valkooselle pöytätuukille. Parasta panivat pöytähän mitä taloos oli, linnunlihaa ja lahnanlapaa monellaaste kryyterien kans ja talterikit ja veittet ja kaffelit ja kaikki tyynni. Ja kukkiaki oikee viälä pöyrälle tällättihin.
Ja oikee kulkaa ku kiikkulavittaki tuathin pöyrän ethen ja siiheki pantihin tyyny, jott’on hyvä istua.
Eikä vielä siinäkää kaikki!