— Klihta-Siukun Hermannista?
— Onko se sen Klihta-Siukun suarajalkaane poika, se poika, jok’ei oo ikänä mihkää kelvannu? Siinä isänsä joukos vaan lurvaallu.
— No kuinka, herrahallikkoho, siitä ny pankinjontaja on tullu? Eihä se osaa eres oikee nimiänsä kirjoottaa! Ja sellaane venales ja ihmisten risti ku se on ollu. Ei kukaa oo sitä ikänä oikee toresta ottanu. Eikö sit’ oo piretty nuan salaasin-pualin vähä hassahtanehena? Ja ny pankinjohtaja! No kaikkia sitä kuuloo. Jo on mailina mullin mallin kun Klihta-Siukun poijastaki pankinjohtaja! Minkä pankinjohtaja se ny sitte on?
— Sen uuren pankin, joka hiljan aukaastihin kirkolla. Oikee pankkiherrana se ny pröystäälöö. Ja kyselöö jotta:
— Tarttiskos poijat rahoja laihnata?
— Eikö ne ny parempaa miästä niistää saanehet ku Klihta-Siukun
Hermannia? Kuinka ne sen rookasivat?
— No sen isä oli pannu sen Hermannin viämähä heinäkuarmaa asemalle ja siäl’ oli yks herra kyselty ihmisiltä, eikö kukaa rupiaasi haarapankin johtajaksi. Oli siin’ ollu miähiä aikalailla, oli vankkojaki taloon isäntiä, mutta olivat vain tuumannehet, ettei täs olla pikkurahan puuttehes. Mutta yks koiranleuka oli äkänny sen Klihta-Siukun poijan ja sanonu jotta:
— Tuas olis joutilas ja oikee passeli pankinjohtaja.
Herr’ oli menny juoksujalkaa sen puheelle ja kun oli aikansa pyyrelly ja rukoollu niin oliki se Klihta-Siukun Hermanni viimmee ruvennu.
Mutta kun s’oli kotia tullu ja jutellu isällensä kuinka sen oli käyny, niin kyll’oli Klihta-Sinkku raimaantunu. S’oli hairannu poikaa niskakarvoosta ja mukiloonu aikalailla kun: