Niinkun tämäkin viinapoliisi, jost’on ny puhet. Koko pitäjäs tiätää, jotta s’oon koko elämänsä hissuksensa keittäny viinaa. Ja jotta s’oon justhin sama miäs, joka täs, kun viina tuli lujahan, opetti polttamisen konstin nurkkapualen miähille.
Ja kun sitte sai kaverinsa oppimhan, niin ny on ruvennu knoppimhan.
Rupes peijakas viinapoliisiksi ja keljuuli ittensä frii viinoohi. Kun hyvin tiätää miähet ja paikat, niin konstikos sen on tulla justhin aina oikiahan aikahan paikalle ja esivallan nimes korjata toisten hikisen tyän herelmä omhin pottuuhin.
Mutta paha ittensä maksaa ja oikeus maan perii. Eikä s’oo turhaa puhetta.
Sen tuntoo tämäki viinapoliisi ny varpahisnansa. Sill’oli täs hiljan taas viina loppunu ja lähti yhren Jussin prännille vahtaamhan. Jussi keittää poruutti ja oli ahkeraa ja kun sai valmista, niin eikös tua peijakas tuukkin puskan takaa kun käsketty.
— Vai viinoja täälä värkätähän! — kiljaasi.
S’oen selvää, jotta siihen jätti prännäri leilinsä ja meni n’otta puskat krapaji.
Viinapoliisi naureskeli partoohinsa, korjas viinat haltuhunsa ja otti tukevia ryyppyjä. Istuskeli kannon nenäs ja kallisteli.
Mutta rupes tuumaamahan, jotta jos menis saman tiän toisenkin Jussin pankoolle. Ja lähti kans.
Mutta kun tämän Jussin pannust’ ei viälä nokkunukkaa, niin paiskas puskan taa maata ja tuumas että: