Ja kainalohonsa se sen pistikin ku lähti.

REIRU MIÄS SE ALPIINUS.

Oottako kuullu, jotta sille Alpiinukselle on taas tapahtunu erehrys?

Pitkästä aikaa. S’oon ollu raitis monta päivää, mutta sitte sille tuli piäniä vastoonkäymisiä ja harmia ja mikäs siinä auttoo muu ku ottaa pikkuusen plutinan.

— Mutta pikkuusen vaan! — sanoo Alpiinus. — Ei ny juamahan ruveta.

Ja kaatoo kolome kirkasta ja makoosta nokkua hamphankolohon ja heti helppas.

Siitä se niin riamastuu jotta ei muuta ku lauluksi jotta

Jos Aatamiiki häissään jo oisi ollu päissään niin paratiisin poikia me oltaisiin — hik!

Ja sitte Alpiinus lähti vähä kaupungille kävelemhän. Se koitti kävellä rennosti ränsteenikiviä pitki, mutta sääret löivät länkkiä vaikka sen peijakas olis ollu ja aina pökkäs toinen jalka ojahan.

— Se ny on merkillistä kun ei pysy kivellä! — sanoo Alpiinus Tillikan kohralla, johna monen muunkin pakkaa aina ottaa jalka ojahan.