— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks hengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!
Niin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen plikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu ympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella kattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:
— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta! Kyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki kärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?
— En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.
— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin s'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin meijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen on ny tullu — pahkulootti isäntä.
Suutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti sitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.
Ja oli totisen näkööne.
Kuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:
— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. — — Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän korvalliselle.
— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.