— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä ja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin tutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin, sikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:
— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu fiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?
Siihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika, pojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte nii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet vesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän, jalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni pyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.
— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:
— E-e-emm'ainakaa!
— Mi-mi mihn' on Iisu?
Niin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.
S'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.
— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki siunaali ja varjeli oikohonsa.
Ja suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai fiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai präsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän, mutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se saatihin kiinni.