Sen tiän lähtivät Mettälän miähet takaasi kotiansa. Ja kotia päästyä sanovat jotta:
— Siäl oli sitte vasta kauhia miäs! Itte pääpukna, jok'oli niin vihaane, jottei me saanu viälä suutakaa auki, ku pihalle jo paiskattihin. — Se oli harmaapäine ruattalaane herra ja nii kiukkuune ja julmettu huutamhan, jotta selkärankaa viäläki karmii…
Siihe se jäi sen Vääräjojen perkaamine sillä kertaa kolmekymmentä seittemän vuatta sitten.
Mutta täs menhellä viikolla pirettihin Juurikorven Heikin taloos Mettälän kyläs nyt uusi kokous Vääräjojen perkoo-asiasta. Ku naapuripitäjäski oli valtio alkanu jokia perkaamahan, nii Mettäkylän isännät tuumasivat jotta:
— Eikhän s'oon jo kuallu —?
Ja päättivät lähtiä uurestansa kaupunkihi puhumha siitä asiasta.
Samat miähet pantihin matkahan, jokka olivat ennenki ollehet.
Nyt ei ne enää peljännehet junaakaa. Istuuvat rentua penkillä vai niinku muukki reissaavaaset. Tulivat iloosella miälellä kaupunkihi ja löytivät lopuksi sen konttuurinki, vaikk' ei se enää ollukkaa samas taloos.
Astoovat sisälle ja pyytivät päästä itte pääherran puheelle.
Mutta ku ovi aukaastihin ja isännät kattoovat pöyrän päähän, — nii n'oli saara halvauksen ja pöksyt hajota.