Kääntyyvät vähä äkkiä ympäri, paiskasivat oven kiinni ja painoovat suaraa asemalle.

Vasta kotia päästyä haikaasivat jotta:

— Se elää viälä!

KUKOOT TAPPELI.

Kyllä s'oon niin kummallista jotta, vaikka ihmisparka kuinka koittaas olla ja elää taatia ja taitavaa, nii aina silloo tällöö pakkaa tulemhan vaikka sen tuhat olis trykkifeilijä ja sellaasia klumppuja elämänlankahan, jotta siin'ei auta muu ku kirkas manoo, kovat sanat ja toisen tukkahan tarraamine.

Mutta ku siitä sitte on seliitty, huurettu ja krääytty aina sen mukhan kuinka asia kulloonki vaatii, nii sitte se taas menöö hyvän aikaa aiva itteksensä ja oikiastansa niinku paremminkin, sillä tuallaane totinen tutina reippahan rytinän kans friskaa kcvasti päätä ja niskaa ja teköö syrämmellekki hyvää.

Jos siinä ny saakin vähä kupuloota päähänsä ja naamatauluhunsa enemmän färiä, nii ei s'oo muuta ku suloosta palsamia, väkevän ja tervehen elämän tuntua.

— Ja saipa se toinenki!

Se se on parasta piaasteria syrämmelle!

Niin että meirän ihmisten pitääs tuntia ittemmä oikiastansa kovasti iloosiksi ja onnellisiksi, ku me voimma riirellä ja rähistä oikee syrämmenpohjasta. Sillä kyllä se nii o, jotta kussa riita ja rähinä, siinä elämä ja ilo.