— Tuata tuata — paneskeli lautamiäski itteksensä jotta — oom mä vain sellaane poika — —jotta sepä ny on peijakasta ku aina vai kallistaa…
Kun puheenjohtaja oli pääsny viimmeen tiälle asti ja kääntäny ittensä ja oikaassu kruppinsa ja huutanu jotta:
— Tuuk sä kriivari siältä? — niin samas sitä rupes niin kallistamhan ja viämistämhän, jotta vaikka se kuinka yritti poispäi, niin — sinne meni!
Maantiänojahan ketarat pystyhyn nakkas.
Ja toiset, jokka koittivat auttaa sitä ylhä, kuuppiivat saman tiän n'otta lopuuksi oli koko maantiälautakunta ja huutajat yhres rypähäs maantiänojas.
Siinä ähyyttihin ja puhuuttihin ja pakkas vähä manoottamhankin toisia, kun justhin kun oli päästä kontillensa, niin toinen kans siinä prököölöö ja pukkii peijakas n'otta kolmaski meni noukallensa.
Puheenjohtaja, joka makas alimmaasna, ei lopuksi jaksanu enää yrittääkkää. Se jenkkas vain vähä toista lonkkaansa, turaji jotaki itteksensä ja viimme nukahti.
Mutta hornaaminen ei tahtonu käyrä oikee ratihinsa. Aina ku puheenjohtaja meinas vetää vähä pirempää seinähirttä, niin se katkes. Ne maantiänhuutajat ku siinä keikkuuvat vattan päällä ja pukkiivat…
Aamuyöstä huomaattivat ja lähtivät viluusisnansa yhtehe mökkihi, jok' oli siinä likellä.
Mökin muija kyllä keitti kaffit, mutta mökin miäs oli kovasti suuttunhen näkööne.