— Älä yhtää siinä! — Päästä irti vai ja vähä äkkiä!
— No kyllähän mä rautakankeni tunnen. Mitä sä sitä omit, ei s’oo sun, äääh — — —
— Hulluhan sä oot, äääh — — —
— Itte sä hullu oot, äääh — — ähisivät äijät silmät tapilla ja kinnasivat niskat kryhys ja irvillä kampahin kummastaki päästä.
Eikä se kumma oilukkaa, jotta siinä erehrys tuli ku s’oli nii justhin samallaane, se rautakanki.
Siinä tuli kauhia kissinhännän veto, ähkymine ja puhkumine, eikä kumpikaa tohtinu käsihinsä sylkiä, jottei vai pääsisi irti ku pakkas muutoonki käret luistamhan.
Mutta se toine, joka veti siloosesta päästä, rupes tuntemhan, jotta nyt se luistaa, ku se rautakanki on sellaane poika, jottei se perttana venykkää. Nii veti toiselta läpi käsien kangen, jotta pyllyllensä plyssähti. Mutta siinä samas lenti toinenki kanttui kankinensa ja justhin siinä se onnettomuus tuliki, ku se löi takaraivansa jukopuuhu aiva pökerryksihi.
Eikä se meininki nii ollu, mutta ku se rautakanki oli nii samallaane, jotta kumpiki luuli sitä omaksensa. Siinä se sekaannus tuli ja kuhmu toiselle päähän, niinku usee elämäs sattuu, ku kiirus on eikä yhtää kattota, mistä nyjithän, vaikka kaatuus koko sänkyrati niskaha.
Lopuksi se löytyy se toine rautakankiki sen kuhmupäämiähen lootikon pohjalta, n'ottei siinä sitte enää niitää ollu.
Muuta ku se kuhmu sen toisen pääs.