Siinä ne ny istuu hallitusherrat hyväs sovus yhteesellä penkillä, mutta jos kattothan takaapäi, kuinka rakkahasti ne oikee toistansa halaavat, nii eiväkkös ookki kourinensa toisensa pönskäs kiinni!
Hallitus on silloo »luja», niinku sanothan, ku kaikki vetäävät toistansa tukasta tasaasesti ja yhtä lujaa. Se on sitte sitä nii sanottua parlamenttaarista hallitustapaa, jota tällääsis oikees kansanvallan tasavalloos, niinku me oomma, pruukathan, ja josta sanomalehris nii korjasti kirjootethan. Erestä sulooses sovus ja takaa tuhannenmmooses takus!
Ku tällääne »parlamenttaarine hallitus» muarostethan, nii tapahtuu se sillä lailla, jotta tasavallan prisitäntti käsköö tavallisesti jonkin paljaspäisen miähen ettiä ittellensä eri pualuehista parhultaaset takkupäät kinnookaveriiksi. Niiren kans se sitte istuu hallituksen pitkälle penkille ja rupiaa tukkanuatan vethon, se on hallithemhan.
Hallituksen päämiähen, jota sanothan pääministeriksi, pitää istua itte keskelle. Ennenku hallittemhan, tuata nuan kiskomhan, ruvethan, pruukaa pääministeri tehrä toisten ministeriensä kans tarkan sopimuksen siitä kuinka, lujaa verethän ja jotta tahti pitää olla tasaane, eikä saa nykiä eikä repiä.
Kun näin on sovittu asioosta, on hallitus valmis ja siitä sitte kerrothan sanomalehris suurella präntillä ja luetellahan tarkasti, kukka kaikki ny on päässy hallituspenkille käsivoimiansa koittelemhan.
Ja sitte se alkaa se »hallitteminen», se tukkanuatan veto. Joka miäs kinnaa kaveriansa tukasta sen kun kourat kestää. Ja me muut pualuelaaset ja arvoosa yleesö huuramma ja yllytämmä jokahinen oman pualueen miästä traksimhan oikee hengen erestä. Keskellä penkkiä istuvan pääministerin on koitettava olla tyrniää ja kankiaa, jottei »hallitus hajua», niinku sanothan, ja maa, ja valtakunta ja isänmaa ja koko konkkaronkka ynnä kansakunnan tulevaasuus »jouru tuuliajolle» elikkä »valtakuntaa saateta vaikiasti selvitettävähän tilanteesehe» jne., — niinku ny taas on käyny.
Niinkus muistatta, nii käski prisitäntti täs pualivuatta sitte professori Inkmannin panemhan taas pystyhyn »hallituksen»? Se sai kauan ettiä ja pyyrellä toisia pualueeta valittemhan erustajansa hallituspenkille, sillä silloon oli maas torella »vaikia hallituspula», ku erellisis tukkanuatanveroos pualuepamput olivat kyninehet ja plokannehet toistensa niskavilloja nii ruakottomasti n'otta aiva suuria klaappia oli pääs. Karvatukut vai oli päistä pölissy ja joka miähen niskaa karvasteli ja kihelti n'ottei tahrottu enää millää konstilla saara ketää siihe souvihi.
Inkmannin piti pyytää ja vakuuttaa ja pyhästi luvata, jotta kaikki suastuuvat rehellisesti vetämhän yhtä lujaa. Viimmee se saikin sakin kokohon, ja nii taas aljettihin tukkanuotan veto, vaikka maalaasliiton miähet pakkasivat panhon vastahan ja marajivat jotta:
— Tuata, tuata — — ei me tiärä, jos me tairamma enää viittiäkkää, ku meille tehrähän aina jotaki jutkua ja meirän tukasta kiskothan aina nii raakkulehen kipiää, n'otta karvat päästä lähtiä. — — Monelta poijalt' on jo mennykki hiukset nii jottei oo karvoja enää ku vähä korvien nenäs…
— Sellaastahan se pakkaa olemhan tämä politiikka ja parlamenttaarinen hallitustapa, muttei auta vesistellä ku kerran on politiikkamiäheksi lähteny — seliitti Inkmanni, joka näis hallitushommis on jo nii kauan rehannu, jottei sill'oo ittellä enää hiuksista jälellä muuta ku vähä kruusooksia takinkaulukses.