— Lasse! — — Lasse! Säkö se oot?
— Minähän täälä oon koittanu päivää sanua jo kauan aikaa.
— Ku peljätit mun aiva pehmooseksi! No voi ny sun saksanpukki, vai sinäkö se olit! — No terve, terve ja mä ku jo meinasin hulluksi tulla. — Vai sinäkö juupeli se olit —?
Se oli Lasse, »Pikku-Lasse», kyynärän pituune iloone pätkä, ylioppilasmiäs, Suamen Laulun entinen solisti ja sanomalehtimiäs, jok'on antanu palttua elämän torellisuurelle ja ruvennu veikiäksi viisulaulajaksi ja kiertää mailmoja ku aurinko maata.
— No koska s'oot tänne tullu?
— Eileen tulin.
— Ekkä oo sitte viimmee yhtää kasvanu!
— Mitäs minä turhia, onhan mulla pituutta kylläksi ku pöyrälle hyppään ja mitä tualla turhalla ruarolla teköö, ku on muutoon rintaa ja miähen luanto.
— Viäläkös sä vetelet niitä rentoja härmäälääsiä isänmaan säveliä joita ennenvanhaan — —.
— No jo vai, jotta: