— S'oli vissihin vain omatunto, joka kolkutti…
Ja pani jälleen maata ja painoo silmät lujasti kiinni, jotta sais uurestansa kiinni siitä ihanasta unenpäästä.
Mutta silloon taas rupes kuulumhan varovaasta koputusta ja hiljaasta krahinaa oven takaa. Ja taas koputettihin! Ja sitte kuuluu kuiskaus jotta:
— Hilima? — — Hilima? Nukuk'sä? — Kuuleksä Hilima?
Ja taas koputettihin ja sitte jotta:
— Hilima?! — — Hilima, eksä kuule — — tuu ny aukaasemhan…
— Ei tää? oo Hilimaa! — karjaasi viimmeen se lakijuristi karhialla äänellä.
Jos oli siihen asti ollu kyllä hiljaasta, nii nyt tuli aiva kualemanhiljaasuus, niinku sanothan, jotta s'oli aiva kauhiaa.
Mutta sitte kysyttihin oven takaa yhtä kolkolla äänellä jotta:
— No, kukas siäl' on sitte?